Jälleen yksi kuukausi vierähtänyt ja on #suuntanaomavaraisuus yhteispostauksen aika. Tätä kirjoittaessani lumi satelee hiljalleen parhaissa ruskaväreissä olevien puiden lehdille. Yöt ovat olleet nollalukemissa viime viikon joten kesäkausi taitaa tosiaan olla tältä vuodelta ohitse. Siksi onkin hyvä hetki tarkastella mitä tuli tehdyksi omavaraisuuden hyväksi tällä kaudella. Tekstin lopussa linkit muihin sarjan kirjoituksiin.
Omavaraisuuden käsitettä on sinänsä hyvä pohtia lähemmin. Silmiin on osunut muutamia asiaa vähätteleviä kommentteja nettimaailmassa, lähinnä siitä näkökulmasta onko se, tuo tai tämä omavaraisuutta jos kerran ostaa kaupasta asioita. Yksi suosikkikirjoistani tämän aiheen osalta on tarina perheestä joka muuttaa maalle pakoon kiireistä kaupunkielämää: 5 hehtaarin suuruisella maatilalla opetellaan tuottamaan ruokaa itselle ja myös myyntiin ja pohditaan miten riippumattomaan, itsenäiseen, omavaraiseen elämään on mahdollista päästä. Kirja on kirjoitettu vuonna 1864. Tarinaan sisältyy varsin yksityiskohtaiset kuvaukset siitä mitä kaikkea on ostettu kaupasta jotta maaseutuelämä saadaan ylipäätään alkuun. Veikkaanpa että silloinkin on kuittailtu, että haa! Mitäs omavaraisuutta tuo nyt on kun on haettu kaupungista sitä sun tätä…
Samoin säilöntäohjeita selatessani keittokirjasta vuodelta 1932 huomaa että on kehotettu käyttämään apuna mm. sellofaania ja parafiinia joita ei takuuvarmasti ole itse suomalaisissa kodeissa tehtailtu. Oliko 30-luvun kotitalousvastaava siis omavarainen ollenkaan kun on kerran ostettu moisia aineita kaupasta? Arvelen että tämä kummastelu ja taivastelu omavaraisuuden määritelmästä on paljon tätäkin vanhempaa perua. Yksi vanhimmista “alan kirjoista” on kirjoitettu pari tuhatta vuotta sitten oppaaksi Rooman suurkaupungin vilinästä eroon haluaville. Veikkaanpa että silloinkin on ihmetelty että mitäs maaseutuelämää tuo nyt on kun on kerran… Tämähän on prosessi ja syyskuussa tulikin pohdittua useampaan kertaan että on erittäin hyvä asia, että edistyminen tapahtuu vähitellen. Nykyisenä maailmanaikana on varsin mainio juttu että ihmiset kiinnostuvat ruuan alkuperästä, ja jos itse kasvatetulla voi korvata aiemmin ulkomailta hankittua niin mikäs sen parempi.
Hedelmien säilöntää
Tänä vuonna iso osa syyskuun opettelusta pyöri omenan ympärillä. Viime vuonnahan omenaa ei tullut paljonkaan joten tämän vuotinen omenan määrä oli omanlaisensa shokki. Aamut ovat alkaneet omenien viipaloinnilla kuivuriin ja toinen erä on viipaloitu sosetta/hilloa/omenapiirakkaa varten. Pellilliseen omenapiirakkaa saa hyvin upotettua omenaa, joten sitä on tehty pakastimeen talven makean nälkään. Hillojen osalta tavoitteena on korvata aiempaa kauppa-karkkien syöntiä hillovoileivillä, mutta saa nähdä miten tässä onnistuu. Myös kuivatun omenan tarkoituksena on vähentää karkin ja muiden herkkujen syöntiä. Yksi kuivurillinen kuivattua omenaa mahtuu yhden litran pussiin, kuivuriin menee noin puoli pesuvadillista omppua. Että jos elokuvaa katsoessa jotain napostelee niin mikä ettei söisi ennemmin omien puiden omenia kuin karkkia.
Tuoremehua teetätettiin mehuasemalla 60 litraa, eli sen verran mitä sai raaka-ainetta (90kg) kerralla autossa liikkumaan. Omenia on edelleen puissa melkoisesti, punaiset kaneliomenat on enimmäkseen jo kerätty mutta keltaisia on vieläkin. Ensi vuonna ei sitten välttämättä omenia tulekaan, joten hyvä laittaa talteen mahdollisimman paljon nyt kun niitä on.
Omenien osalta mielenkiintoinen tilanne oli (uskoakseni) 50-luvulla istutetun Antonovka-puun repeytyminen. Yritän etsiä omenista kypsiä siemeniä niin että voisi kokeilla saman puun elämän jatkamista uudella sukupolvella. Puussa ei ollut elävää pintaa jäljellä juuri mitään, mutta kokeillaan nyt joka tapauksessa jättää rungot paikoilleen, josko vaikka ensi vuonna tulisi vielä kukinta maassa oleviin latvuksiin… Hyvää tuuria sinänsä, ainoastaan maa-artisokat jäivät osittain puun alle, lähimpään luumupuun taimeen jäi puoli metriä tilaa.
Luumujen kanssa onkin tullut harjoiteltua, omalta kylältä sai ostetuksi muutaman ämpärillisen luumuja. Yksi suurista oivalluksista tänä vuonna on ollut hedelmäsäilykkeiden teko sokeriliemeen. Siis että ihan itse voi umpioida hedelmiä, samaan tapaan kuin mitä kaupassakin on tarjolla. Jostain syystä en ollut hoksannut tällaista mahdollisuutta aiemmin. Luumuja on pilkottu säilöttäväksi sellaisenaan tai ruusunmarjoihin tai omeniin sekoitettuna. Ja ne luumut, mitkä ovat olleet liian pehmeitä säilykkeiden tekoon on sitten toki muussattu hilloksi.
Marjoja ja sieniä
Ruusunmarjoista otettiin talteen punalehtiruusua ja luumuruusua. Kiulukoissa on kyllä omanlaisensa homma mutta kynsisaksilla marjojen perkaus sujuu suhteellisen helposti. Ruusujen istutushan oli yksi tämän kesän uudistuksista joten aikanaan kiulukoita pitäisi olla tarjolla huomattavasti enemmän kuin nyt. Sen sijaan pihlajanmarjojen talteenotto ei toiminut, vaikka marjaa oli sinänsä paljon, ne menivät syystä tai toisesta nopeasti pilalle puissa. Niitä ei siis saanut talteen ollenkaan.
Puolukoita sai kerätyksi muutaman litran ja niiden osalta kokeilin puolukkasurvoksen tekoa ja marjojen säilömistä vedessä. Tunnustan etten pidä puolukoiden mausta ollenkaan, mutta hyvähän niitä on opetella syömään. Yhden purkillisen laitoinkin talteen hunajaveteen säilöttynä siinä toivossa että se saisi minut suhtautumaan näihin marjoihin myötämielisemmin. Hunajapurkkeihinhan jää usein pohjalle pieni määrä hunajaa mitä ei millään saa kaavituksi pois. Olin säästänyt muutamia tällaisia purkkeja ja niistähän sai lämpimällä vedellä liottamalla vielä hunajaa talteen ja puolukoiden mausteeksi.
Sieniä olisin mieluusti poiminut enemmänkin, nähtäväksi jää jatkuuko sienikausi vielä jos ja kun kelit lämpenevät. Lampaankääpä oli uusi tuttavuus ja pakko myöntää että onhan se tosiaan erinomainen ruokasieni kun ei kerran miltään maistu! Lampaankääpää olisi ollut mukavaa pakastaa enemmänkin. Sen sijaan tattien osalta on pakko todeta etten oikein ymmärrä niiden suosiota. Ehkä kypsennän niitä liikaa tai teen jotain muuta tarpeetonta niiden kanssa mutta ei ne minusta mitenkään maukkaita ole. Viime vuonna kerättyjä haperoita olisi sen sijaan mieluusti syönyt mutta niitä ei ole näkynyt.
Eläinten elämää
Kanalan osalta syyskuun yöpakkaset tarkoittivat sitä että kanojen öinen ulkoelämä loppui. Nehän ovat viihtyneet yötä päivää katetussa tarhassaan joten parin viikon ajan on joka ilta käyty neuvottelut sisätiloihin siirtymisestä. Eilen illalla oli ensimmäinen kerta että auringonlaskun jälkeen kaikki linnut olivat sisällä! Vaikka maatiaiskana onkin niin sanotusti kylmän kestävä, ei ole senkään hyvä olla pakkasessa. Etenkään kun vanhemmat kanat ovat tällä hetkellä sulkasatoisia.
Öisen sisäelämän yksi seuraus oli nuorten kukkojen poistaminen porukasta. Seitsemän aikuistunutta kukkoa pääkukon lisäksi oli todellakin liikaa. Aisopos ei minun nähteni kurittanut nuoria kukkoja mutta veljekset tappelivat keskenään verissä päin. Joka aamu oli jollain verinaarmuja harjassa tai heltassa. Nuoret kukot myös ahdistelivat kanoja jatkuvasti, joten kanalassa oli varsin kurja tunnelma. Aiemmin ajattelin, että nuoria kukkoja voisi pitää parvessa aina siihen asti kunnes seuraava siitoskausi alkaa mutta ainakin tämän vuoden perusteella ulkoilukauden päättyminen on takaraja kukkonuorison elämälle. Ensi vuonna kukkoja voi onneksi myös myydä uusiin koteihin.
Lintumäärä 1 kukko ja 10 kanaa vaikuttaa tähän kanalaan juuri sopivalta: linnut lämmittävät kanalaa itse 7 lämpöasteen verran. Eli nyt nollakelillä kanala ei vielä tarvitse lämmitystä. Ilmankosteuden kanssa on sen sijaan haastetta, ja sehän on linnuille pahempi asia kuin matala lämpötila sinänsä. Mutta korjaustoimenpiteet ovat tähänkin asiaan käynnissä.
Kukkojen teurastus ja pakastimeen käsittely saivat taas miettimään ruuantuotannon ja erityisesti lemmikkien ruokinnan kestävyyttä. Pakastimeen saatiin 7 aterian ainekset ihmisille ja koirille. Rintapalat ja koivet pakataan erikseen, loput keitetään koirille ja kissoille liemeksi, syömäkelvottomat osat haudattiin päärynäpuun alle. Kaikkinensa teurastus ja lihojen käsittely on yli vuorokauden kestävä operaatio. Ei tosiaankaan mitään pikaruokaa!
Lihansyönnin vaikutuksista on viime aikoina puhuttu paljon ja hyvä niin. Tänä talvena voikin kokeilla miten onnistuu jos lihaa on pakastimessa aika tarkalleen 14 lihaa sisältävän aterian verran. Kukkojen lisäksi on hankittu puolikas karitsa Unnaslahden tilalta, eli perinnebiotoopilla laiduntaneesta lampaasta on kyse. Näillä aineksilla liharuokaa voisi siis syödä talven ajan n. kaksi kertaa kuussa. Tässä tulikin mietittyä ettei ole mikään ihme, että on puhuttu nimenomaan sunnuntaipaistista koska lihaa sisältävän ruuan valmistaminen vie tosiaankin melkoisen paljon aikaa.
Reipas puutarha-apulainen leonberginkoira Hertta täytti vuoden elokuun lopussa ja syyskuussa kokeiltiin myös koiranäyttelyssä käymistä. Erittäin hyvä oli tuomarin arvio vaikka Hertta onkin keskimääräistä leonbergiä sirompi ja lyhytkarvaisempi. Ehdin jo tuumailla että Hertan korkeuskasvu olisi nyt loppunut mutta taitaa olla niin että se on taas venähtänyt hieman takakorkeaksi. Hertta on viime aikoina auttanut mm. kukkasipuleiden istutuksessa. Jokaista narsissilajiketta piti maistaa erikseen yhden sipulin verran…
Aksolotlit ovat hyvässä kunnossa vaikka altaan kanssa olikin pientä hankaluutta pinnalle kertyvän bakteerikalvon kanssa. Kaksimetrinen allas on monella tapaa hyvä asia mutta vedenpinnalle alkaa herkästi muodostua hapen liikettä estävää kalvoa mikäli pintavesi ei liiku tarpeeksi. Ja aksolotli puolestaan ei pidä voimakkaasta virtauksesta joten sopivan tasapainon löytäminen vaatii monenlaista kokeilua suodattimen virtauksen kanssa. Samalla on käynnissä vesikasvien testailu. Allastahan on tarkoitus käyttää myös vesiviljelyyn mutta veden viileys rajoittaa kasvilajien valintoja. Akvaarioiden kanssa ei kuitenkaan voi hötkyillä, kasvien sopeutuminen altaaseen vie oman aikansa. Altaan äärelle on kuitenkin helppo jäädä lumoutumaan, joka päivä hämmästyy aina uudelleen sitä että tällainen eläin on ylipäätään olemassa.
Tallilla on vietetty hienoja syyspäiviä. Hevosavusteisen toiminnan työparini Reettu jaksaa ilahduttaa hienolla luonteellaan. Yhteiset harjoitteluhetket ovat olennaisen tärkeitä työn kannalta, mehän ollaan tosiaan työpari, joten toistemme viestinnän ja tunneilmaisun hyvä ymmärrys on perusta sille että myös asiakas voi peilata omaa elämäänsä turvallisessa ympäristössä. Olen todella onnellinen siitä että minulla on tällainen yhteistyömahdollisuus. Caramellian yksi hehtaari ei oikein riitä hevosille joten on mahtava juttu että kilometrin päässä on mahdollisuus pitää tallivastaanottoa.
Onnellinen olin myös siitä että pääsin mukaan lampaiden kerintään! Kaverin villapalleroihin oli hauska tutustua. Nämä lampaat kerittiin ensimmäistä kertaa joten oli mielenkiintoista nähdä miten ne asiaan suhtautuvat. Hyvin näytti villa irtoavan ihan tavallisilla saksillakin vaikka aikaa tietysti meni enemmän kuin ammattilaisten välineillä… Ja lampaat kyllä oivalsivat nopeasti että tämähän on kiva juttu että pääsee painavasta turkista eroon. Tämähän oli sikäli tärkeä oppitunti, että kyllähän Caramellia jonkinlaista laiduntajaa tarvitsisi. Arvioni mukaan täällä on noin 1/3 hehtaaria mikä olisi rajattavissa pienemmiksi lohkoiksi laiduntajille. Mutta mikä tänne parhaiten sopisi, ja haluaako rajoittaa nimenomaan ruohoa vai myös vesakon kasvua? Tuo kolmasosa hehtaari on sellaista maata mitä voisi luonnehtia niityksi tai hakamaaksi, eli luonnon monimuotoisuuden kannalta olisi tärkeää että sitä laidunnettaisiin. Pelkästään viikatteella tai muulla ihmistyöllä ei saa aikaiseksi kaikkia niitä vaikutuksia mitä laiduntava eläin pystyy tekemään.
Omannäköinen elämä
Kuluneen kuukauden aikana on tullut mietittyä paljon sitä, mitä elämässä menestyminen tai onnistuminen tarkoittaa. Olen vielä osittain sairaslomalla, joten päivittäin pitää arvioida mitä jaksaa ja ehtii tehdä. Mutta tästä huolimatta (tai ehkä juuri siksi?) olen todennut kerta toisensa jälkeen että kyllähän tämä elämäntapa mahdollistaa hienon kokemuksen asioiden aikaansaamisesta. Jokainen kellariin ja pakastimeen viety purkki on omanlaisensa onnistumiskokemus. Arvelen, että tässä ollaan tosiaan asioiden ytimessä sen suhteen mihin ihmisaivot ovat alunperin ohjelmoitu. Ruuan säilöminen ja muu käytännöllinen talvikauteen varautuminen ovat sellaisia asioita että on suureksi hyödyksi että aivoissa leimahtaa kannustava, rohkaiseva mielihyväaalto. Ihmiskunta tuskin olisi selvinnyt kuluneiden muutamien satojen tuhansien vuosien aikana ilman pirskahtelevaa onnistumisen riemua kun saa taas yhden päivän ruuan talteen myöhempää käyttöä varten.
Menestymisen käsitettä mietittiin myös Korpilahden Yrittäjien järjestämässä tapahtumassa. Joonas Pesonen ja Korumies Arvi Martikainen kertoivat kokemuksistaan ja Nestorinrannan Riitta Viialainen kertoi Puumalan onnistumisista. Yhteisön tuki, positiivinen asenne ja sinnikäs esteiden ylittäminen olivat niitä palikoita millä onnistuminen ja menestyminen oli saatu aikaan. Ja kuka sitten määrittelee sen, mitä menestys itse kullekin tarkoittaa? Onko menestymisen määritelmä tullut ulkoa päin vai omasta itsestä? Voiko menestystä ylipäätään määritellä ulkopuolelta katsoen, jotakin mittatikkua vasten, että tämä on nyt onnistumista tai saavuttamista? Kuka siitä päättää?
Ja jos vielä lopuksi palaa takaisin omavaraisuuden tavoittelun mielekkyyteen niin siihen saa näppärästi motivaatiota Netflixin Rotten-dokumenttisarjaa katsomalla. Toki tämä on USA:n tilanteesta enimmäkseen tehty mutta kertoo monta tärkeää tarinaa siitä mitä elintarvikkeille tapahtuu ennen kuin ne päätyvät kaupan hyllyille. Raaka-aineen tuottaja näyttää olevan aina se suurin häviäjä, oli kyse sitten mistä tahansa tuotteesta. Aika näyttää mitä tapahtuu kun jättituotanto kompastuu omaan suuruuteensa ja ilmastonmuutoksen vaikutukset alkavat näkyä. Mitä enemmän saadaan hajautettua ja monimuotoistettua ruuan tuotantoa, sitä paremmassa turvassa ollaan. Ollaan iloisia jokaisesta hillopurkista, vaikka niissä olisikin kaupasta ostettua sokeria…
Mitä kuuluu muille bloggaajille? Mitä oli omavaraisuuteen suuntaaminen syyskuussa?
Tsajut https://tsajut.fi/suuntana-omavaraisuus-osa-9/
Puutarhahetki https://puutarhahetki.blogspot.com/…/unelmana-omavaraisempi…
Kohti laadukkaampaa elämää https://varmuusvara.blogspot.com/…/suuntana-omavaraisuus-9…
Sarin puutarhat https://sarinpuutarhat.blogspot.com/…/syksyn-kuulumisia…
Sorakukka http://www.sorakukka.fi/?p=804
Elämää korvessa https://elamaakorvessa.blogspot.com/…/suuntana-omavaraisuus…
Rakkautta ja maanantimia https://rakkauttajamaanantimia.blogspot.com/…/omavaraistele…
Riippumattomammaksi https://riippumattomammaksi.blogspot.com/…/projekti…
Laura eli Javis https://lauraelijavis.wordpress.com/…/askeleitani-kohti…
Villa Kotiranta http://www.villakotiranta.fi/?p=2992
Harmaa torppa https://www.harmaatorppa.fi/2019/10/omavaraisuutta-vuonna-2019-osa-9.html?fbclid=IwAR3uOGt_NzIP5hnD2VAoFRzLHsUhU2cpIaU4grW0cIAytFR4M__PXS6ZApE
Täällä meillä on pihlajanmarjoissa sama juttu, kummasti muuttuivat mustiksi?! Jossain kirjaston pihamaalla on vielä komeita, mutta meneppä nyt sieltä niitä keräämään. Pitää edelleen kulkea hereillä, jos jostain löytyisi. Puolukat meiltä puuttuu vielä, toivottavasti viikonloppuna niille löytyy aikaa, eikä se lumi tule ihan vielä. Lampaita kerittyään oppii ymmärtämään lauseen ”lauhkea kuin lammas” ihan uudella merkityksellä.
Jep, täällä sama juttu, ensin näytti että pihlajat notkuivat marjoja mutta kun yritti kerätä niin suurin osa tertusta ihan mössöä. Ei oikein kanoillekaan saanut niitä annetuksi :/ Täällä tosin ongelmana myös pihlajien suuri koko, useimmat puut niin korkeita ettei marjoihin yllä ja käden ulottuvilla olevat taas ovat niin nuoria ettei marjoja vielä ole. Puolukoita täytyy kyllä yrittää kerätä lisää, etenkin jos ja kun ne ovat nyt yöpakkasten jälkeen makeutuneet. Jospa minäkin oppisin niitä syömään!
Paluuviite: Askeleitani kohti omavaraisuutta Osa 9: Sato | Laura eli Javis
Mäkin sain lahjaksi kolme patakukkoa. Työläitähän ne olivat, mutta jotta oli hyviä rintafileitä että! Kopiin en saanut oikein uunissa makua, joten ens kerralla pitää etsiä käsiin ihan joku resepti.
Onhan se tosiaan erilaista kuin suuren mittakaavan broileri. Hyviä reseptejä etsin minäkin, jos leivinuunissa saisi haudutettua jotakin. Jännä vaan ajatella kun nykyisin melkein missä tahansa ruokaa myyvässä paikassa nimenomaan kana on se ensimmäinen vaihtoehto mitä on tarjolla. Että kuinka monta mutkaa täytyy tuotannossa oikoa että saa kanasta nykyisessä mittakaavassa käytetyn raaka-aineen…
Minun äiti tekee aina vesipuolukkaa eli juuri noin kuin sinäkin, mutta vielä ilman hunajaa. Puolukoiden hapan maku katoaa vedessä oltuaan ja sitten äiti syö niitä viilin kanssa.
Minä en oikein innostu sienistä. Sanon aina, että paras sieniruoka on sellainen joka ei maistu sienille. ? Välillä tuntuu, että jään jostain suuresta paitsi kun monille syksyn sieniretket satoineen ovat parasta mitä luonnolla on tarjota.
Oli kiva lukea taas pitkä kirjoitus ajatuksiasi!
Enpäs tiennyt että puolukoiden maku pehmenee vedessä! Marjaa on kyllä vieläkin tuolla kankaalla kerättävänä voisi kyllä kerätä lisää. Ehkä tuosta saisi jonkinlaisen rutiinin kun ajattelisi että teelusikallinen puolukkaa pitäisi saada nieltyä joka päivä. Keväällä voi sitten tarkistaa mitenkä tässä on onnistuttu 😀 Sienten kanssa riittää tosiaan opeteltavaa, olen aina suhtautunut niihin varsin nihkeästi. Mutta onhan se toisaalta höpsöä olla syömättä kun niitä kerran on tuolla tarjolla. Ensi vuonna saa ehkä koirallekin jonkinlaiset selkäreput mukaan niin voi sekin auttaa sienestyksessä.
Käsitettä “omavaraisuus” on nyt pohdittu monessa blogissa ja instassakin. Varsinkin kovasti tunnutaan arvostelevan sitä, että ei voi sanoa olevansa omavarainen, jos ei sitä ole kaikessa. Mutta todellisuushan on se, että täydellinen omavaraisuus ei ole mahdollista ja eikä edes kannattavaa. Täm’ nykymaailma tarpeineen on vain muodostunut sellaiseksi, että ihmisillä on erilaisia tarpeita kuin vaikka sata vuotta sitten. Minäkin tarvitsen esim. tarvitsen autoa. Miten siinä asiassa voisi olla omavarainen?
Jotenkin mielipiteet muodostuvat niin, että jos sanot olevasi omavarainen, muiden mielestä et ole sitä, ellet elä kurjuudessa. Mutta mitäs me toisten mielipiteistä välitetään! Eletään juuri sellaista elämää, kuin me halutaan. Ja kuten sanoit hyvin; omanlaista elämää!
Ihana postaus kaikkine säilömisineen ja eläinten kuulumisineen! <3
Arvelen, että osa tätä arvosteluilmiötä on se, ettei suomen kielessä ole oikein sopivaa sanaa sille mitä meistä bloggaajista suurin osa tekee. Jos hakee vaikkapa nettikaupassa sanoja “homesteading”, “hobby farm” tai “micro/minifarm”, saa tarjolle tuhansia asiaan liittyviä kirjoja. Erikseen on oppaita puolesta hehtaarista alkaen että mitä kaikkea voi tehdä jos haluaa tuottaa itse ruokaa. Suomessa ilmestyi vastaavanlainen kirja vasta pari vuotta sitten, eli niin että on samoihin kansiin yhdistetty puutarha, keräily, kotieläimet ja käsityöt/nikkarointi. Tähän asti on ollut aina niin että on erikseen puutarhakirja tai opas jonkun eläimen hoitoon tms. Olenkin joskus miettinyt, että olisiko Suomessa otettava uudellen käyttöön vaikkapa sana “mäkitupalaisuus” tarkoittaen sitä että jollain on pieni tilkku maata ja siellä yritetään raapia kasaan syötävää niin hyvin kuin mahdollista.
Tässähän on toki sellainen oikeasti murheellinen ilmiö, että tällä hetkellä iso osa ammatikseen maata viljelevistä ihmisistä käy töissä myös tilan ulkopuolella. Joten sinänsä se taitaa olla ihan se ja sama onko yksi hehtaari vai sata hehtaaria, joka tapauksessa rahavaroja pitää hankkia muualta. Ja mitä tulee autoon niin ei muuta kuin lampaista nelivaljakko ja sillä sitten kylälle 😀 Ei vaiskaan, omavaraisuuden näkökulmasta olisi todella hyvä asia että biokaasua saataisiin laajemmin käyttöön. Minusta asian pitäisi toimia niin että haja-asutusalueella voisi piipahtaa lähimmällä hevostallilla tai eläintilalla ja tankata lantalan seinästä autoon polttoainetta. Ihan hassua, että käytetään ulkomailta tuotua fossiilista ainetta kun kirjaimellisesti omasta takaa olisi materiaalia. Mutta tässä varmasti menee vielä vuosia ennen kuin biokaasu tulee vastaavalla tavalla jakoon kuin nykyinen bensa.
Ja toki tulee mietittyä paljon sitä että kannattaako ylipäätään tehdä kaikkea itse jos on omalta kylältä saatavissa materiaalia pikkurahalla. Ja kotimaista luomuporkkanaa/perunaa ja sipuliakin saa sen verran helposti ostettua että rajallista tilaa ja aikaa haluaa ehkä mieluummin käyttää johonkin muuhun mitä on vaikeampi saada kestävästi/kotimaisesti. Eikä tällä hehtaarilla toki myöskään leipäviljoja viljellä 😀
Meillä tähdätään lihantuotannon nostamiseen parhaillaan. Syödään itse ja sitten kun on muutama peto kotona niin lihaa kuluu yllättävän paljon. Liemiä en ole nuille vielä keitellyt. Luut menee raakana koirille ja liha kissoille. Roippeet tulee polttohaudattua toistaiseksi.
Periaatteessahan kukkoa voisi syöttää raakana koirillekin mutta suoraan sanoen hirvittää ne luut. Todella teräviä raakanakin! Siksi mieluummin keittelen liemet erikseen ja luurangot saa sitten haudattua. Liemethän saa sitten näppärästi sekoitettua muuhun ruokaan jos vaikka koirille tekee uunipuuro-tyyppistä viritelmää. Toki tässä ollaan kaukana lemmikkien ruokinnan omavaraisuudesta, Hertallekin pitäisi syöttää jotakuinkin yksi kukko per päivä… Hyvin kyllä avaat silmät sille mikä on todellinen hinta tässäkin asiassa.
Kiehtovalta vaikuttavia kirjoja nuo listaamasi! Olen myös paljon pohtinut tuota termistöä, ja miksi tässä nyt saa itseään, farmiaan ja itseään tittelöidä ja miksi ei. Sanoille ‘smallholding’ tai ‘homestead’ ei oikein löydy toimivaa suomennosta, vaikka ne varmasti kuvaisivat monien “omavaraistelijoiden” tiloja ja elämäntyyliä kaikkein parhaiten.
Voi kun itsekin pääsisi pikkuhiljaa noin hienoon omavaraisuuteen myös lihan suhteen 🙂 Hirveästi on nyt lihan, ja eläinperäisten tuotteiden ylipäätään, käyttö ollut tapetilla, ja ihan hyvä niin. Toivottavasti itsekin pian ehtii panostaa mm. noiden patakukkojen kasvatukseen, kun nyt saa perusasiat ensin asumisessa ynnä muualla kuntoon 😀 Niin kuin sanoit, ei todellakaan ole mitään pikaruokaa kasvattaa pikku kikkare lihaa munasta alkaen lautaselle asti.
Ai niin, smallholding on tosiaan myös hyvä hakutermi. Suomeksi ei tosiaan ole sopivaa sanaa. Eikä sinänsä ihme kun ottaa huomioon ettei ole kuin muutama vuosikymmen kun tämä oli nk. “tavallinen elämä”, joten erityistä sanaakaan ei ole tarvittu 😀
Meilläkin löytyy syyssipulinnoutaja, varsinainen kleptomaani niinkin suloiseksi karvapalloksi. 🙂
Paluuviite: Sadonkorjuu! | Sorakukka
Kiinnostavia kirjoja! Tosi hienoa satoa olette saaneet. Tuosta vesipuolukasta en olekaan aiemmin kuullut, täytyy testata. Mukavaa lokakuun jatkoa!
Antonovkan siemenet kannattaa istuttaa, sieltä saattaa nousta mielenkiintoisia puita. Antonovkaa ne eivät kuitenkaan ole 🙂 Esimerkiksi Huvitus on tämmöinen siemenestä istutettu puu, joka osoittautui äärimmäisen hyväksi ja sitten sitä on lisätty oksista.
Sinulla on hommat edenneet todella kivasti. Meillä on jäänyt pihlajanmarjat ja puolukat metsään ja sieniäkin on poimittu niukasti. Olisikohan vähän remppauupumusta ja niukkaa satoa jotka ovat sen tehneet?
Tuo on kyllä totta, että ylläripuitahan niistä siemenistä tulee. Mutta ehkä saisi myös vartettua muutamia oksia ensi keväänä vielä johonkin toiseen puuhun? Mutta täytyy joka tapauksessa kokeilla siemenistä kasvatusta. Minun puolestani tässä saisi olla tontin rajoilla kukkivia puita enemmänkin. Joten jos pitää valita, hankkiiko 50e maksavan koristeomenapuun vai yrittääkö kasvattaa siemenestä ylläriomenan niin ehkä jälkimmäinen kumminkin? Mutta olet kyllä oikeassa, onhan tässä tosiaan tapahtunut monenlaista vaikka vajaakuntoisena onkin kesä vietetty.