Elämän perustarpeet järjestykseen

Metsälehmuksen latvus

Resepti hyvälle elämälle? Onnellisen elämän koostumus? Mikä elämässä riittää? Paljon mieltä painavia kysymyksiä! Tsajut kirjoitti blogiinsa pohdinnan Maslow’n tarvehierarkiasta ja omavaraistelusta. Loistava aihe, joten työtaustankin takia halusin siihen tarttua.

Muutama sananen taustateoriaa

Maslow’n tarvehierarkia lienee jollain lailla tuttu lukion psykologian kursseilta. Jos ei tunnu tutulta, niin Wikipedia auttaa. Englannin kielisellä sivulla enemmän asiaa. Kuten kaikkea muutakin maailmassa, myös Maslow’n teoriaa on kritisoitu, mutta ohitetaan syvempi väittely nyt tällä kertaa ja mietiskellään tarvehierarkian ja omavaraistelun yhteyttä.

Maslow’n teorian ydin on siis se, että ihmisellä on tietyt perustarpeet joiden pitää tyydyttyä, siis olla riittävällä tavalla järjestyksessä, ennen kuin on mahdollista keskittyä seuraavan tarvetason asioiden suunnitteluunkaan.

Eli ihan yksinkertaisesti: jos on nälkä, kylmä ja kauhuissaan, ei voi samaan aikaan pohdiskella sinfonioita ja avaruusteknologian uusia ratkaisuja. Tai toisin päin, sinfonian säveltäminen tai Mars-mönkijän suunnittelu on helpompaa jos on katto pään päällä, ruokaa pöydässä eikä pelkää henkensä edestä joka hetki.

Tarvehierarkiasta on tehty monenlaisia pyramidin mallisia kaavioita, kannattaa tsekata Ecosian kuvahaku tällä aiheella ja katsella mitä löytyy. Mutta tässä nyt olennaisin:

Elämän peruspalikat järjestykseen

Maslow’n tarvehierarkia tai tarvepyramidi on sellainen työkalu, mikä olisi hyvä printata vaikkapa kalenterin takasivulle tai muuten helposti nähtäville. Meillä ihmisillä on nimittäin yleinen taipumus tuntea syyllisyyttä tekemättömistä asioista ja jaksamisen puutteesta. ”Kaikki muut” näyttävät jaksavan enemmän, saavan enemmän aikaiseksi, suorittavan paremmin ja elävän täydempää elämää kuin minä itse. Sankariteot ovat kuitenkin vaikeita jos tarvepyramidin perustassa on suuria aukkoja.

Tässä tosin on myös se Maslow’n kritiikin ydin: maailmanhistoriassa on ollut poikkeusyksilöitä, jotka ovat pystyneet luovuuden huipputuotoksiin myös silloin kun elämä on ollut muuten tosi rankkaa. Mutta jos katselee ihmiskuntaa laajemmin, niin olisivatko vaikkapa muinaiset kreikkalaiset tai roomalaiset tehneet kaikkia ns. sivistyksen merkkitekojaan ilman orjia, jotka hoitavat kaikki käytännön kurjat hommat… Tätä sopii miettiä seuraavan kerran kun tekemättömien töiden itsesyytösten vyöry uhkaa vallata mielen!

On hyvä huomata, että uuden oppiminen (acceptance of facts) ja ongelmien ratkaisu on ihan tuolla ylimmällä tasolla. Tämä on yhdenlainen käytännön stressitesti omaan elämäntilanteeseen. Mahtuisiko elämääsi vaikkapa kansalaisopiston kurssi? Haluaisitko lukea tietokirjan uudesta aiheesta? Tai katsoa dokumenttielokuvan jostain mielipiteitä voimakkaasti jakavasta teemasta? Jos tulee sellainen olo, ettei pysty, jaksa eikä huvita, niin syy voi olla ihan yksinkertaisesti liiallinen stressi, johtuen siitä ettei nuo alempien portaiden asiat ole juuri sinun kannaltasi riittävällä tavalla kunnossa. Ja sitähän ei voi kukaan, koskaan ulkopuolelta katsoen tietää!

Jos siis syyllisyydentunto kolkuttaa pääkopassa, voi olla hyvä vilkaista tarvepyramidia: olenko nukkunut riittävästi (lepo)? Olenko syönyt tarpeeksi (riittävä ravinto)? Onko elämässä stressiä (= vaaran tunne)? Jos nämä välttämättömät hengissäsäilymisen tarpeet tuntuvat olevan riittävällä tavalla kunnossa, voi siirtyä seuraavaan askelmaan, ja tarkastella miten sen tason asiat omassa elämässä toteutuvat.

Monet meistä yrittävät jaksaa, venyä ja suorittaa ties mitä sankaritekoja siitä huolimatta että elämän perusasiat ovat syystä tai toisesta pois paikoiltaan. Ja sehän on sitten pidemmän päälle täysin mahdotonta ja ihminen kertakaikkiaan menee rikki. Rikkoutumisestakaan ei kannata syyllistyä, koska useimmat meistä on opettamalla opetettu ajattelemaan, että ensin pitää osata ja suorittaa, ja jos on riittävän pätevä ja ahkera ja kiltti ja osaava, voi ehkä mahdollisesti saada palkinnoksi turvaa ja suojaa elämäänsä. Olisiko kaikkien kannalta hyödyllisempää ajatella toisin päin?

Omavaraistelulla perusasioiden äärelle

Miten tämä sitten liittyy omavaraisteluun? Minun mielestäni hyvin olennaisella tavalla. Muistuttelin taas itseänikin tästä asiasta lukemalla uudestaan läpi Untinen-Auelin esihistoriasta kertovaa kirjasarjaa. Ihmisyyden ytimenä on nimittäin ollut kymmenien vuosituhansien ajan se, että on olemassa turvallinen kotiluola ja lämmittävä nuotio, ympärillä pienehkö joukko tuttuja turvallisia ihmisiä, ja lähellä vettä, ravitsevia ja lääkitseviä kasveja ja runsas määrä metsästettävää ja kalastettavaa ravintoa.

Tämä on ihmisyyden perusmuoto, mikä edelleenkin näkyy mm. siinä millaisia maisemia ihminen yleensä pitää kaikkein rentouttavimpana. Niin sanottu ”savannimaisema”, missä on avointa tilaa ja puustoryhmiä, on meille monille se kaikkein parhain maisema. Tällä sivulla hyviä esimerkkejä tästä maisematyypistä.

Ihanteellisesta maisemasta löytyy laaja näköala missä on avaraa maastoa ja siellä täällä reheviä puuryhmiä (tilaa riistalle ja keräilylle), välkkyvää virtaavaa vettä, rauhallisesti liikkuvien kasvinsyöjien laumoja (riista, myöhemmin karja), sirkuttavia pikkulintuja (eli ei petoja, jos linnut laulavat). Tätä maisemaa voi mukavasti katsella suojaisan kallioluolan edustalta, nuotion ääressä lämmitellen. Tämä tarkoittaa ihmiselle turvallisuutta, sitä että elämässä on kaikki perusasiat kunnossa.

Tämä on ollut ihmiskunnan kotimaisema siitä asti kun ihmisiä ylipäätään on ollut millään määritelmällä olemassa. Olisiko niin, että mitä kauemmaksi näistä kivikautisista tunnelmista mennään, sitä rankempaan rasitukseen ihmisaivot joutuvat yrittäessään hahmottaa maailmaa ja turvallisen elämän edellytyksiä. Kuinka kaukana sinun elämäsi on kivikauden luolien nuotiotulista?

Onko siis mikään ihme, että yhä useampi meistä hakeutuu maaseudulle ja perustaa oman ”kotiluolan”? Onko mikään ihme, että yhä useampi meistä hakeutuu etsimään syötäviä kasveja luonnosta, opettelee uudelleen kalastusta ja kotieläinten hoitoa, harjoittelee kädentaitoja ja rakentaa uutta omaa heimoa ympärilleen? Tässähän ei tehdä mitään muuta, kuin palataan niiden asioiden äärelle, mitkä ovat ihmiskunnan kehityksen ydin.

Omavaraistelu pitää hengissä

Ihmetteleekö joku vielä sitä, että maailmanlaajuisen pandemian uhatessa monien ensimmäinen reaktio oli siirtyä kesämökeille asumaan, tai sellaisen puutteessa etsiä uusi koti maaseudulta? Tai ihmetteleekö kukaan sitä, miksi elämän kriisikohdissa monet (varsinkin naiset?) ovat muuttaneet maalle, alkaneet hoitaa puutarhaa ja hankkineet lauman erilaisia eläimiä?

Jos nyt ihan suoraan sanon, niin minua jurppii se, ihmisten maallemuuttotavoitteisiin suhtaudutaan välillä vähättelevästi ja naureskellen jonkinlaisena ”romantiikkana”. Tai että ”punainen tupa ja perunamaa” on jonkinlaista nostalgisen idyllin etsimistä. Tai millään lailla edes ”elämäntapavalinta” tai jokin muu erikoinen tapa hassunhauskaan puuhasteluun. Kysehän on ihan yksinkertaisesti tarpeesta säilyä hengissä.

Maallemuuttotarinoissa tuntuu toistuvan se, että kaikista ilmiselvistä riskeistä ja käytännön hankaluuksista huolimatta ihmiset löytävät mielenrauhaa, kiireettömyyttä ja tasapainoa vastapainoksi entiselle kaupunkielämälle. Monien tulotaso putoaa huomattavasti, mutta koettu elämänlaatu paranee.

Covid-19 on saanut uudella tavalla näkyviin myös se, ettei omavaraistelevien puuhastelu ole ihan mitä tahansa haihattelua huvin ja ”eksotiikan” vuoksi. Viime keväänä monet kauppapuutarhat möivät ennätysajassa hyllyt tyhjäksi hyötykasvien taimista. Karanteenit pakottivat ihmiset miettimään kotivaraa. Yhtäkkiä ei ollutkaan enää itsestäänselvää että lähikaupassa on hyllyt täynnä ruokaa (ja vessapaperia…).

Lähivuodet näyttävät, tuliko viime vuodesta jonkinlainen poikkeus vai jatkuuko kiinnostus kotitarveviljelyyn. Syytä olisi, koska Covid-19 ei suinkaan ole ainut odotettavissa oleva hässäkkä lähivuosina. Ilmastonmuutoksen olennaisin ydin on se, että seuraavat 50 vuotta elellään suurella todennäköisyydellä kriisistä toiseen. Tässä tulevaisuusnäkymässä ajatus täydestä puuliiteristä, kellarista, kaivosta, monimuotoisesta metsästä ja kasvimaasta ei yhtäkkiä olekaan ”romantiikkaa”. Muuttuvassa maailmassa turvallisuuden tunne voi löytyä hyvästä kotiluolasta – ihan kuten kymmenien tuhansien vuosien ajan on toimivaksi havaittu.

Yhteisön turva ja oman taiteen löytyminen

Yksi maallemuuttotarinoissa toistuva sana on ”yhteisöllisyys”. Kaupungissa on enemmän ihmisiä, mutta varsin usein maalle muuttaneet kertovat että ovat itse asiassa enemmän tekemisissä ympärillä olevien ihmisten kanssa kuin aiemmin kaupungissa ollessaan. Kivikauden kotiluolissa oli joitakin kymmeniä, ehkä korkeintaan muutamia satoja ihmisiä samassa paikassa. Jokaisen kotiluolan jäsenen tunsi henkilökohtaisesti. Tällä on puolensa ja puolensa, mutta kyläyhteisöön paluu on maallemuuttotarinoissa usein kuvattu elämänlaatua kohentavaksi asiaksi.

Tarinoissa myös toistuu se, että kuin huomaamatta elämään hiipii myös erilaisten kädentaitojen opettelu. Vanhan kiinteistön remontointi on omanlaisensa urakka, ja sen ohessa ryhdytään nikkaroimaan, kutomaan, virkkaamaan, kehräämään, muotoilemaan tarve-esineitä eri materiaaleista… Palataan taas siihen ihmiskunnan kotiluolaan, mitä esineitä olisi valmistettu elämää helpottamaan? Villasukkien neulominen voi olla nykyisin ”harrastus” mutta ei ole pitkäkään aika siitä kun se olisi ollut osa hengissäsäilymisen välttämättömyyttä. Ei ole ihme, jos käsityöt rentouttavat, käsillä tekeminenhän viestittää koko ajan aivoillemme että teemme jotain hyödyllistä oman selviytymisemme eteen.

Ja kun ihminen päätyy tekemään käsitöitä, syntyy samalla myös taidetta. Näitä ei oikeastaan voi erottaa toisistaan (vai voiko?). Lapasten kuviointi tai puukauhan veistäminen ovat väistämättä samalla myös ainutlaatuista yksilöllistä itseilmaisua. Mikä tahansa itse tehty asia on väistämättä samalla myös itsensä, oman yksilöllisen persoonan ilmaisua. Luovuus on koko ajan mukana arjessa.

Vilkaisepa tässä kohti tarvehierarkiapyramidia, mitkä kaikki tasot ovat jo läsnä? Kuinka lähellä ollaan kivikauden kotiluolaa?

Elämä alkaa maalla

Omasta tilanteesta on pakko todeta, että minulle maallemuutto on tarkoittanut sitä, että tarvepyramidi saadaan vihdoin järjestykseen. Näen vieläkin kammottavia painajaisia siitä, että olemme vielä etsimässä taloa. Niistä herääminen on aina suuri helpotus!

Toki on myönnettävä että talon etsintää hidasti se, että tavoitteena oli löytää paikka nimenomaan Korpilahdelta. Ja mielellään vielä juuri täältä Korpilahden eteläpuolelta. Oma synnyinkoti on nimittäin muutaman kilometrin päässä, eli tässä ollaan todella lähellä sitä alkuperäistä kotiluolaa.

Kuluneet kolme vuotta ovat menneet suurelta osin lepoon. Pitkittyneet sairaslomani ovat olleet ihan suora seurausta siitä, ettei todelliseen oikeaan, elvyttävään, virkistävään lepoon ole ollut aiemmin mahdollisuutta. Nyt vasta ollaan siinä tilanteessa että kehoni on oikeasti päässyt tutustumaan siihen mitä on olla rauhallisesti levossa turvallisessa ympäristössä. Tämä on ollut tärkeä muistaa niinä hetkinä kun on tuntunut siltä, ettei ole saanut tehdyksi remontteja tai muita isompia muutostöitä. Tarvehierarkian ensimmäisen tason järjestykseen laittaminen on ollut tärkeämpää.

On kuitenkin todettava, että hyvää kannatti odottaa. Mitä enemmän tätä omaa hehtaaria oppii tuntemaan, sitä täydellisemmäksi sen havaitsee. Tässä on ihan kaikki, on vettä, on puuta, on tarvittavat rakennukset ja riittävästi tilaa ruuankasvatukselle. Eläinten pitoon tilat ovat rajalliset, mutta eivät mahdottomat. Ja jos ei kaikkea osaa tai pysty tekemään itse, suurin piirtein kävelymatkan päästä löytyy aivan kaikki mitä elämässä voi kuvitella tarvitsevansa. Toivoisin kaikkien löytävän itselleen tällaisen kotiluolan!

Mutta mitäs jos itselle parhaaksi vaihtoehdoksi tuntuva maallemuutto ei vielä ole mahdollista? Odotteluaika kannattaa käyttää hyväksi kaikin mahdollisin tavoin! Lukeminen kannattaa aina. Monia kädentaitoja pääsee harjoittelemaan myös kaupungissa, esimerkiksi vuokrattavia kangaspuita saattaa löytyä hyvinkin läheltä. Vuokrapalstat ovat erinomainen mahdollisuus ja niiden puutteessa viljelylaatikot, tai pelkkä parveke ovat suuri helpotus suurempia läänejä odotellessa. Oma ”kyläyhteisö” tai ”heimo” voi löytyä netistä ja omavaraisteluun liittyviin some-ryhmiin kannattaakin liittyä. Toisten kokemuksista lukeminen on opettavaista vaikkei itse pääsisi vielä kaikkea toteuttamaan. Erilaiset yhteisöt ja toimintakeskukset voivat olla erinomainen tilaisuus kokeilla itselle sopivaa tapaa olla ja elää. Voi olla, että huomaakin ettei haluakaan siirtyä pysyvästi maalle?

Kokeillessa ja opetellessa saa tunnusteltua mikä parhaiten sopisi juuri itselle, oman tarvepyramidin lujaksi pohjaksi. Voi olla niinkin, ettei omaa kotitilaa edes tarvitse vaan itselle sopivan elämän saa rakennettua muulla tavoin. Se mikä sopii toiselle, ei välttämättä sovi juuri sinulle. Mutta jos ajatus omavaraistelusta maalla houkuttaa, se ei tosiaan ole mitenkään kummallista vaan päinvastoin kaikua ihmisaivojen perusohjelmoinnista. Eikös se niin mene, että kaikille elollisille pitäisi tarjota sopiva ympäristö lajityypilliseen käyttäytymiseen?

+1

1 kommentti artikkeliin “Elämän perustarpeet järjestykseen”

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *