Minulla on pitkä historia kierrättäjänä. Olen alakoulun puolesta välistä kiipeillyt roskiksiin ja alkanut hankkia kierrätettyjä vaatteita n. 12-vuotiaasta asti. Olen aina kokenut että on täysin käsittämätöntä että käyttökelpoista tavaraa heitetään menemään. Näin ollen yksi vanhaan taloon muuttamiseen liittyvä haave olikin nimenomaan vanha tavara. Mutta kuten nyt kahdessa vuodessa on huomannut, asialla on puolensa ja puolensa!
Syyskuun yhteispostauksessa #suuntanaomavaraisuus bloggarit ( # suuntanaomavaraisuus ) pohtivat kierrätyksen teemoja. Linkit muihin blogeihin löytyvät kirjoituksen lopusta.
Tänä kesänä vanhan tavaran kiertokulku on ollut vähän väliä mielessä. Viime viikolla vuoden täyttänyt Hertta on nimittäin kunnostautunut tavaroiden etsimisessä ja pilkkomisessa. Koko ajan saa olla sydän syrjällään että mitä se löytää, etenkin kun sillä on ikävä taipumus muoviesineiden pureskeluun.Ja löydettäväähän riittää!
https://www.instagram.com/p/B1wNZCflJCX/
Muovi on muutenkin täällä se hankalin materiaali. Vaikkei tonttia ole kuin se hehtaari, täältä löytyy vähän väliä uusia muoviesiintymiä. Keväällä keräsin pari jätesäkillistä muovia lammen rannan tuntumasta. Kaikkea muovia ei heti huomaa, koska sammal kasvaa sen päälle. Metsänpohja saattaa näyttää ihan normaalilta mutta sitten jalan alla kuuluu pieni rusahdus. Ja siellähän se sitten lymyää! Pieniä, muutaman sentin kokoisia muovihiutaleita on varsin työlästä nyppiä pois maasta. Onpahan tulevaisuuden arkeologeille löydettävää, sikäli mikäli sellaisia vielä on satojen vuosien kuluttua.
Toinen hankala ilmiö on naulat. Olen jo vakavasti harkinnut hankkivani itselleni joululahjaksi metallinpaljastimen. Nauloja nimittäin löytyy jatkuvasti mitä kummallisimmista paikoista. Joskus suorana pysyneitä nauloja voi jopa käyttää uudelleen mutta paljon on sellaistakin puutavaraa mikä on naulaa täynnä eikä oikein tiedä mitä sille tekisi. Liian maatunutta poltettavaksi mutta maanparannukseenkaan ei voi käyttää irrottamatta nauloja. Ja jos puutavara on maalattua, maalin tyyppiä ei aina saa tunnistettua kunnolla. Oikea punamultamaalihan ei ole vaarallista mutta lateksimaali puolestaan muuttaa tavaran ongelmajätteeksi. Tässäkin voi miettiä omia maalivalintojaan. Perinteisissä kalkkimaaleissa on omat hankaluutensa, mutta ainakaan niistä maaleista ei ole suurta haittaa puun myöhemmän maatumisen kannalta.
Kolmas, ja suurinta pelkoa aiheuttava materiaali on tietysti lasi. Vanhoja lasiesineitä ja niiden kappaleita löytyy ties mistä. Jokainen koiranomistaja varmaankin näkee painajaisia haljenneista polkuanturoista ja ison, painavan koiran kanssa riski on melkoinen. Lasin palasia tulee esille jota kuinkin joka kerta kun jossain siirtää lapiollisen maata. Myös posliiniastioiden palasia löytyy melkoisesti, niitä yritän keräillä, jos vaikka innostuisi tekemään jonkinlaisen mosaiikin joskus. Aina silloin tällöin löytyy ehjiäkin pulloja ja purnukoita, nehän pystyy käyttämään uudelleen, jos ne vaan saa kunnolla puhtaaksi.
Mutta vaikka vuosikymmenten aikana ympäristöön levinneet materiaalit aiheuttavatkin sydämentykyksiä, niistä on enimmäkseen kuitenkin hyötyä. Ainakin, jos malttaa vilkaista rakennustarvikeliikkeestä mitä vastaavat tavarat maksavat uutena…. Näin ollen linjauksenani on, että kaikki mahdollinen säästetään. Joka toinen päivä mietin, että pitäisikö vaan tilata vaihtolava ja antaa ammattilaisten hoitaa epämääräisimpien materiaalien käsittely. Ja joka toinen päivä tuumailen, että ihan kaikelle löytyy mahdollisesti vielä käyttöä. Mutta harmi kyllä, esimerkiksi vanhat lastulevy/kovalevy huonekalut ovat perusteellisesti kastuttuaan entisiä eikä niillä voi tehdä mitään. Joka kerta märkää lastulevyä löytäessäni vannon uudelleen, että jatkossa hankitaan ainoastaan täyspuusta valmistettuja huonekaluja.
Vanhan tavaran kierrättämisen hankaluudet pistävät miettimään myös omia valintoja rakentamisen ja nikkaroinnin suhteen. Tässähän on ollut tarkoituksena tehdä ne kasvilavat (eivät ole vieläkään valmiit!) koska varastossa olevaa lautaa on vaikea käyttää mihinkään muuhunkaan tarkoitukseen järkevästi. Mutta kieltämättä mietin kuka ja milloin joutuu niistäkin sitten aikanaan irrottelemaan naulat ja ruuvit. Hertta hienosti avusti yhden vanhan kasvilaatikon pilkkomisessa. Tämä oli pihakeinun vieressä ja pitkään mietin mitä sille tekisi. Onneksi tämä laatikko oli sen verran märkä että suurin osa nauloista lähti irti ihan vaan käsin puuta purkamalla.
https://www.instagram.com/p/B1YL7hWFZ9O/
Kasvilavojen punominen olisi yksi vaihtoehto, etenkin kun täällä kasvaa idänkanukkaa materiaaliksi. Ja tässähän se juju onkin: sitä miettii että ”kestääkö ne”. Kuitenkin se olennainen hankaluus on siinä, mikäli raaka-aineet ovat ”kestäviä” (lasi, metalli, muovi). Joku, joskus, jossakin tulevaisuudessa joutuu ne materiaalit joka tapauksessa käsittelemään. Joten olisiko parempi käyttää sellaisia raaka-aineita mitkä hoitavat itse itsensä kierrätetyksi? Tässähän on vinkeä näkökulma sivilisaation määritelmään. Aikanaan jollakin antropologian kurssilla havahduin huomaamaan että ihmiskunta on tosiaankin tottunut ajattelemaan että sivilisaatio tai kulttuuri tarkoittaa sitä että ihmiset jättävät ympäristöön näkyviä ja aikaa kestäviä jälkiä. Ja että monia alkuperäiskansoja on nimenomaan pidetty ”primitiivisinä” siksi, ettei heidän asuinympäristöistään ole jäänyt merkkejä jälkipolville löydettäväksi. Että mitenkähän tähän nyt sitten suhtautuisi…?
Vanhan tavaran ja materiaalin kierrätyksessä on toki se haaste, etten ole itse erityisen näppärä nikkaroimaan mitään. Toki tämä on opettelu- ja harjoittelukysymys, mutta toistaiseksi ideat ovat olleet lennokkaampia kuin niiden toteutus. Seuraan mielelläni sosiaalisesta mediasta vanhoja tavaroita entisöivien ja muiden tee-se-itse-sankareiden projekteja, ehkä niistä jotain jää omaankin päähän aikanaan toteutettavaksi. Mutta on tässä opeteltu muitakin uusia taitoja, joten saa nähdä mitä tässä vielä keksii. Useimmille tavaroille ja materiaaleille löytyy kuitenkin joku käyttötarkoitus.
https://www.instagram.com/p/B1qPW0jl7XF/
Ja on tässä toki sekin näkökulma, että ihan minkä tahansa esineen ja tavaran valmistaminen on aina “syönyt” melkoisen määrän luonnonvaroja. Tätä kirjoittaessani katselen ulkona nököttävää vanhaa television satelliittiantennia. Tuossakin tolpassa on useampi kilo metallia, mikä on jossain joskus louhittu, käsitelty ja kuljetettu, käytetty sähköä ja öljyä ja tuotettu hiilidioksidia. Että mitähän tuollekin nyt sitten tekisi? Täällä voisi olla käyttöä vaikkapa kaiteelle lammelle vievän polun varrella. Satelliittilautasesta saisi ehkä linnuille juoma-astian? Vanhaa kaapelia voi ehkä käyttää jonkinlaisena köytenä? Kiinnitysruuveja voi käyttää jossain muussakin kohteessa uudelleen. Että olkoon nyt tuossa vielä paikoillaan, kunnes keksii miten nuokin materiaalit hyödyntää uudelleen.
Omien töiden kannalta tässä on toki se hankaluus että pihapiiriltä toivoisi jonkinlaista “esteettistä” elämysulottuvuutta. Ihmisillä on hyvin vaihteleva “vanhan roinan” sietokyky. Toki monet suhtautuvat samalla lailla kuin minäkin ja suorastaan riemastuvat jos bongaavat jonkun aarteen maastosta. Mutta onhan siinä toki oma, hitusen koominen ulottuvuutensa jos yrittää nautiskella luonnon eheyttävistä vaikutuksista ja likipitäen kompastuu pinoon vanhaa kasvihuonemuovia puiden siimeksessä. Arvelen kuitenkin että tässä menee vielä vuosia ennen kuin tämäntapaiset yllätykset vähitellen loppuvat.
Tästä kesästä iso osa meni sairastaessa mutta paljon tuli tehtyä asioita mihin olen tyytyväinen. Ensimmäiset täällä kasvatetut kanat olivat tietysti se suurin juttu. Tähän mennessä tämän vuoden kukkoja on teurastettu kolme, muut vielä odottavat kohtaloaan. Nyt kun lemmikkieläinten ympäristövaikutuksista puhutaan entistä enemmän, olen tavattoman huojentunut siitä että edes pieni osa on mahdollista korvata kotona kasvatetulla ruualla. Yhdestä kukostahan saa pari litraa lihalientä, mitä on sitten helppo lisätä vaikka koirien uunipuuroon. Ja kananmunathan ovat erinomainen lisä koiranruokaan. Tavoitteena on saada tätä ruuan kiertokulkua nykyistä paremmin lähituotannon pariin.
https://www.instagram.com/p/B1Qajq6FmOV/
Tämä on sellainen asia missä toivoisin että Green Care/Luontohoiva ammattilaiset kunnostautuisivat. Green Care Finland ry linjaa että toiminnan pitäisi tukea kestävää kehitystä. Näin ollen eläinavusteista työtä tekevien eläinten ruokintaan voisi kiinnittää nykyistä enemmän huomiota. Sillä onhan se melkoinen ristiriita jos eläimen työtehtävä on edistää hyvinvointia mutta se ruokitaan sellaisella ruualla mikä aiheuttaa pahoinvointia jossain muualla. Tässä on vielä paljon tehtävää itsellänikin. Yritän siirtää sekä kissat että koirat kokonaan kotimaiseen/ruotsalaiseen ruokaan, vanhin kissa tosin tarvitsee oman ruokavalion (Josera Carismo) ja ruuan valmistaja on saksalainen, lihan alkuperä EU. Koirilla on käytössä Dagsmark ja Bozita ja näihin perusruokiin lisätään sitten muita aineksia. Toki edelleenkin sortuu ostamaan alennusmyynneistä myös muita ruokia vaikkei niiden tarkkaa alkuperää tietäisikään. Aina on jotain mitä voisi tehdä paremmin… Kaikki vinkit otetaan vastaan, mitä tulee lemmikkien kestävämpään ruokintaan!
Ihmisten ruokinta on sitten asia erikseen. Tämän vuoden marjasadossa keskityin karviaisiin. Niitä ei nimittäin viime vuonna tullut juuri ollenkaan, joten nyt kun oli hyvä karviaisvuosi, tähän marjaan on ollut mielenkiintoista tutustua lähemmin. En tiennyt, että karviainen on ollut aikanaan paljon suositumpi kuin herukat. Tässäkin on jälleen kerran opettavainen tarina kasvitautien leviämisen vaaroista. Karviaisiahan täällä on siis neljä pensasta, kaksi vihreää ja kaksi punaista marjaa tekevää. Ilmeisesti niitä on ollut rivissä enemmänkin mutta osa on hävinnyt. On hurjaa ajatella, että erilaisia karviaislajikkeita on ollut tarjolla kymmeniä mutta suurin osa niistä menetettiin ja jalostustyö jouduttiin aloittamaan alusta. Onneksi nyt aletaan ymmärtää koko ajan laajemmassa määrin monimuotoisuuden arvo ja merkitys, kun vaan nyt sitten ehdittäisiin pelastaa eri ravintokasvien alkuperäislajit ja riittävä määrä maatiaislajikkeita. Saa nähdä kuinka banaanille käy, tilanne ei näytä hyvältä…
Luumuruusu oli iloinen yllätys. Tämän lajike siis ‘Karpatia’ ja se onneksi selvisi talvesta ihan mainiosti. Sitä ei lannoitettu tai kasteltu käytännössä ollenkaan koko kesänä ja tuloksena oli noin viisitoista kotimaisen luumun kokoista kiulukkaa. Joten kyllä tuo taitaa olla ihan mitä on luvattu. Kiulukoissa tosin oli aika paljon siemeniä ja niitä ihoa ärsyttäviä pieniä karvoja. Mitenkähän tämä muuten on, vaihteleeko ruusunmarjoissa siementen määrä eri kesinä kasvuolosuhteiden mukaan? Punalehtiruusun kiulukat ovat vielä keräämättä ja lähiseudulta yritän haalia myös kurtturuusua. Kurtturuusun hävityskampajassa hieman jurppiikin se että kyseisen kasvin kanssa ei olisi tullut niin suurta ongelmaa jos kiulukoita olisi ihan vaan syöty sen sijaan että ne olisi jätetty lintujen ruuaksi. Kun ottaa huomioon, että sekä ruusun terälehtiä että marjoja voi käyttää hyödyksi, pahimmilla kurtturuusualueilla voisi järjestää sadonkorjuutalkoita ennen kuin kasvustot hävitetään. Todella harmillista että niin hyvä hyötykasvi on nyt torjuttavien vieraslajien listalla.
https://www.instagram.com/p/B1vqlFhl38F/
Tänä kesänä istutinkin useita uusia ruusupensaita nimenomaan kiulukkasatoa silmälläpitäen. Alunperin pensaita oli kymmenen mutta Hertta söi niistä muutaman ennen kuin ehdin ne istuttaa. Mutta maahan asti pääsivät idänmetsäruusu, Tove Jansson, Rudolf, Scabrosa, Pietarinruusu, Rosa Villosa-ryhmä ‘Ainola’, Rosa ‘Moje Hammarberg’ ja Rosa ‘Ritausma’. Ruusupensaiden hankintapaikka oli Oulujoen taimisto ja toki harmittaa että pari taimea menetettiin kun Matti Kulju niin ystävällisesti auttoi ja neuvoi lajikkeiden valinnassa. Ruusulajikkeitahan on ziljoona, joten tiedustelin nimenomaan sellaisia lajikkeita mitkä a) pärjäävät puolivarjossa ja kehnossa maaperässä, b) tekevät paljon kiulukoita ja c) missä on semmoinen avoin kukka mihin isompikin kimalainen mahtuu kunnolla mönkimään. Toki esimerkiksi tuo Ristinummi ei välttämättä ole erityisen hyvä kiulukkaruusu mutta minua kiehtoo sen tarina. Kyseessähän on siis rautatiepenkassa kasvanut ruusu, eli ei tosiaan mikään ansarikukkanen vaan varsin karuja olosuhteita sietänyt kasvi. Ja toisaalta Tove Jansson päätyi tänne kukkien värin takia vaikkei kiulukoita kovin paljon tulisikaan. Mutta pääasiallinen tarkoitus oli kuitenkin se, että ruusu on nimenomaan hyötykasvi eikä pelkästään nätti katsella.
Yksi kesän tavoitteista oli maissin kasvatus. Siemenkylvöthän menivät pieleen mutta onneksi Kauppapuutarha Honkaselta sai haetuksi kaksi maissin taimea. Nämäkin olivat ihan omillaan koko kesän, istuttaessa nakkasin niille pari ämpärillistä vettä mutta muuten olivat kohopenkissä keskenään. Kanoille sai joululahjat, joten ensi vuonna täytynee laittaa useampia taimia kasvamaan.
https://www.instagram.com/p/B1ntTNKlqJE/
Valkosipuli oli myös ihan itsekseen vuohenputkien keskellä. Osa sipuleista oli hävinnyt talven aikana. Mitään varsinaisia kaivamisen jälkiä ei näkynyt, joten en ole ihan varma mitä näille tapahtui. Mutta joka tapauksessa kymmenen sipulia löytyi maasta ja niistä sai kolmisenkymmentä kynttä uudelleen istutusta varten. Toki vasta istutuksen jälkeen muistin että ehkä yhden olisi voinut säästää myös syötäväksi… Valkosipulia täytynee joka tapauksessa hankkia lisää, sitähän on kaupoissa tarjolla lähinnä kiinalaisena ja espanjalaisena, joten jos ja kun valkosipuli kasvaa noinkin vähällä vaivalla niin kyllähän sitä sitten kannattaa laittaa mahdollisimman paljon kasvamaan.
Syksyn isona urakkana ovat omenat. Täällähän on siis jonkinlainen keltakaneli ja Antonovka, joten omenat eivät ole vielä ihan kypsiä. Ja nyt aloin miettiä uusiksi yhden puun lajiketta, olisiko Sokerimiron? Mutta omenia on joka tapauksessa paljon, mikä jälleen kerran saa miettimään hedelmäpuiden leikkausta ja muuta hoitoa koskevia ohjeita. Nuo vanhat puut ovat nimittäin ihan muuta kuin mitä yleisesti suositellaan enkä keväällä erityisemmin edes siivonnut lumituhojen jälkiä. Käytännössä kaikki puut ovat haljenneet useampaan kertaan vuosien saatossa, kasvattaneet uusia runkoja ja oksat ovat sikinsokin sokkelona keskenään. Silti omenaa tulee niin paljon että hirvittää jo etukäteen miten sadon ehtii käsitellä. En uskalla edes ajatella miten paljon omenia tulisi, jos puita olisi hoidettu suositusten ja ohjeiden mukaan.
Tarkoitus on viedä omenia mehuasemalle tuoremehua varten ja yritän kuivata mahdollisimman paljon. Tosin nyt kun hoksasin että hedelmiä voi myös umpioida, siis tehdä ihan vaan hedelmäsäilykettä sokeriliemeen, niin mikä ettei säilöisi osan myös sillä tavoin. Kuivuri hurisee myös päivittäin. Kuivatut omenat ovat nimittäin mainioita sipsien korvikkeita, jos jotain haluaa napostella. Tällä hetkellä kuivuriin menee maasta poimittuja pudokkaita. Tässähän se etu, että kuivuriin voi pilkkoa melko kolhiintuneitakin omenia kun leikkaa huonoimmat osat kanoille. Ja onhan se hauska ajatus, että elokuvaa katsellessa saattaa puolihuomaamattaan syödä vadillisen omenia.
https://www.instagram.com/p/B1yP3K2FR3V/
Omat luumupuut ovat vielä ihan pieniä mutta onneksi sain ostettua puoli ämpärillisistä ns. omalta kylältä yleistä keltaluumua ja pienen erän Pietarin Lahjaa. Pietarin Lahja on myös omassa pihassa istutettuna joten oli mielenkiintoista päästä maistamaan hedelmiä. Voi vitsit, kyllähän ne on ihan kuin karkkeja! Luumujen käsittelystä ei ollut aiempaa kokemusta joten kokeilin muutamaa eri tapaa niiden käsittelyyn. Tässähän sai tehtyä nelivaiheisen työpajan, luumuja pilkkoessa lajittelin ne hedelmäsäilykkeiksi, hilloksi/soseeksi, kanoille ja kompostiin sen mukaan missä kunnossa hedelmä oli. Parhaimman näköiset meni siis viipaleina sokeriliemeen uiskentelemaan, pari pientä rasiaa meni ihan vaan soseena pakastimeen ja loput sitten hilloksi kellariin. Tässä pääsikin kokemaan ihan uudenlaista lihasten kipeyttä kun käsitteli ensin luumut ja sitten kolmisen litraa karviaisia. Karviaisten kanssa onneksi auttoi se kun jostain bongasin vinkin että ne on helpoin perata kynsisaksien avulla. Nopeuttaa urakkaa melkoisesti!
https://www.instagram.com/p/B1wBaoJlKzK/
Joka tapauksessa näyttää siis siltä että marjojen ja hedelmien osalta ollaan aika hyvässä tilanteessa. Virallisten suositusten mukaan ei kyllä näillä määrillä pysty vielä syömään mutta onpahan kuitenkin jotakin. Olen tuumaillut että talvella opettelisi syömään hillovoileipiä karkkien sijaan. Saa nähdä miten tässä käy!
https://www.instagram.com/p/B11Tf4JFTmt/
Mutta mitä kuuluu muille bloggaajille? Löytyykö pihoilta samanlaisia aarteita kuin meiltä? Tässä lista kirjoittajista, iloisia lukuhetkiä! Laittakaa viestiä jos jokin linkki ei toimi, meillä oli hieman teknisiä ongelmia viikonloppuna…
Tsajut
Puutarhahetki – Suurien unelmien puutarhablogi
Omavarainen/Jovelassa
Sarin puutarhat
Elämää korvessa
Metsäläisten elämää
Sorakukka
Harmaa torppa
Ihania säilykkeitä olet siellä tehnyt! <3
Melkoista räpeltämistä vielä tuo hillojen teko, välillä hilloa päätyy enemmän hellalle ja tiskipöydälle kuin purnukoihin mutta ehkäpä harjoittelu tekee mestarin 😀
Siellähän on saatu satoa vaikka miten mukavasti! Voi kun olisit hieman lähempänä, olisit saanut hakea meiltä milloin tahansa metallinpaljastimen lainaan. Aarteen etsintä metallinpaljastimella on juuri sitä, että 1000 pullonkorkkia, naulaa ja muuta metalliroskaa kohti löytyy oikein hyvällä tuurilla yksi kolikko 😀 Meidän tontilla on ollut sellaista kansaa, että kaikkialla on ollut ja edelleenkin on, maahan kaivettua kotitaulousjätettä joiden perusteella voisi tehdä kattavan tutkielman aiempien sukupolvien ruokailutottumuksista. Ainakin tietty silli- ja olutmerkki ovat olleet suuressa suosiossa 😀
Sulla oli tässä hirmuisen paljon hyvää asiaa. Itselle kierrätys puutarhassa on myös sitä, että se on jotenkin nylyään helpompaakin kuin aina lähteä ostamaan jotain uutta. On siinäkin oma vaivansa kustannuksista puhumattakaan. Jos vaan omista nurkista löytyy jotain, mikä ajaa saman asian, säästää aikaa, vaivaa ja rahaa.
Heeei, annas vähän vinkkiä, millainen metallinpaljastaja on hyvä tähän tarkoitukseen 😀 Viimeksi tuli muutama ylimääräinen sydämentykytys kun olin koirien kanssa pihalla ja yhtäkkiä huomasin että männyn rungossa törröttää ruosteista piikkilankaa. Mänty varmaan ollut joskus muinoin tolppana ja imaissut piikkilankaa sisäänsä, 20 sentin pätkä vielä törrötti ulkona juuri sopivasti koirien silmien korkeudella. Ja onhan noiden vanhojen pakkausten tutkimisessa oma hupinsa, yritin mm. jäljittää shampoo-pullon historiaa että miltä vuosikymmeneltä mahtoi olla, taisi olla 60-luvun tuote sillä kertaa. Eihän tuo varmaan koskaan lopu kun routa nostaa aina uusia aarteita esille. Mutta jos nyt ilman suurempia haavereita selvittäisiin.
Ihania herkkuja siellä! Meillä maissit ovat kasvihuoneessa vielä kypsyttelemässä tähkiään. Niiden sato valmistuu myöhemmin kuin viime vuonna, ja taitaa jäädä niukemmaksi. Mukavaa syyskuuta!
Nuo Garretin laitteet on ihan hyviä, mitä kalliimpi, sen aarteisempaan käyttöön sopivia. Näissä (mallista riippuen?) voi määritellä mitä metallia etsii. Varmaan kyllä jokaisessa on perusmetallit edustettuna, niitähän nuo paljastimet huutaa eniten. Yleensä masinan asetuksilla suljetaankin pois ns. roskametalli, koska halutaan löytää arvometalleja tai historiallisia metalleja, mutta jos tarkoituksena on juurikin löytää naulaa ja muuta roskametallia, halvempikin laite lienee ihan passeli. Isännällä on Garretin Ace 300i https://www.instagram.com/p/BV66pqKlNNQ/
ja niitä myy
https://www.karkkainen.com/verkkokauppa/tyokalut-24165501/kasityokalut/mittaustyokalut?gclid=EAIaIQobChMI3NiwxZe15AIVE6qaCh0UrQ1FEAAYASAAEgIXVfD_BwE#!sc=28136001
Tuolta löytyvät pointterit on hyviä lisiä. Ne ovat siis sellaisia puikkoja, joilla voi töniä maata kun laite on piipannut löydön. ;etallinpaljastin mallista riippuen kyllä arvioi missä syvyydessä se löytö on, mutta pointteri sitten tarkentaa sitä merkittävästi, jolloin löydön kaivuu on huomattavasti helpompaa. Ei tarvitse jokaista roskaa lähteä puolesta metristä kaivamaan ylös 😉
Voi kun meilläkin olisi tuommoinen vanha maatalon pihapiiri, missä tehdä aarrelöytöjä?. Se olisi jännittävää ja uppoaisi varmaan ipanoillekin.
Olet kyllä ihailtavan kärsivällinen lemmikkien toheltamista kohtaan. Tuntuu, että niiden kanssa sattuu ja tapahtuu yhtä sun toista juuri kun omasta puolesta on huonoin mahdollinen hetki selvitellä hölmöilyä.
Jännittävyyttä on kyllä tosiaan riittämiin 😀 Onpahan hyvä syy harjoittaa tietoista läsnäoloa puutarhahommissa kun keskittyy bongaamaan lasinsirut ajoissa… Eläinten kanssa eläessä ei auta muu kuin sopeutua siihen että pihapiirissä luovuutta muussakin kuin omassa päässä. Mitä älykkäämpi otus, sitä suuremmalla todennäköisyydellä keksitään myös ihmisnäkökulmasta harmillisia kujeita. Eikä siinä oikein auta muu kuin yrittää olla fiksumpi ja tarjota turvallista puuhastelua viihdykkeeksi. Hertta on kyllä ihan omaa luokkaansa, se on vajaan vuoden aikana tehnyt paljon sellaista mitä en olisi ikinä uskonut koiran pystyvän tekemään. Monipuolisesti lahjakas <3